Lempikirja?

Osuin luennolle, jossa kyseltiin ihmisten lempikirjoja. Mahdoton tehtävä. Heti kun ajatteli yhtä, tuli mieleen, että sittenkin se toinen, ja entä ne muut?

Pienenä lempikirjani oli Tammen kultaisten kirjojen Putti joka ei ollut lintu eikä kala. Kissahan Putti tietenkin oli ja löysi oman kissaperheensä lopulta. Tanskalaisen lastenkirjailijan ja kuvittajan Arne Ungermann Jørgensenin tekemä kirja on minulta hävinnyt, ehkä puhkiluettu.

Kirsi Kunnaksen Tiitäisen satupuusta osaan edelleen runoja ulkoa. Sisäkanteen on kirjoitettu ”Soili 6v, Tänä vuona täyttää 7 v”, isojen siskojen avustuksella varmaan.

Yksi ehdoton lempikirjani on ollut Paavo Haavikon Runot 1951-1961. Tai oikeastaan runo nimeltä Jos ei ole muuta kokoelmasta Synnyinmaa. Siinä sanotaan: ”Sinä tahdot elää omaa elämääsi. Hyvä. Sinä tahdot olla oma itsesi. Varo. Sitä juuri madot odottavat.” Olin tosi iloinen, kun kirja löytyi Tampereen Lukulaarista.

Kevyemmältä osastolta nousee Antero Alpolan Poudalla sataa harvoin (1958), jonka annista keskustelin viime viikolla vanhan ystäväni Turkan kanssa. Minua naurattaa aina pakina nimeltä Naksutin. Turkka muisteli nimikertomusta Poudalla sataa harvoin eli 'Himon pauloissa', joka kertoo kuinka perinteinen suomalais-kansallinen aihe muuttuu elokuvantekijöiden käsissä saippuaoopperaksi. Käsikirjoitukseen tehtiin vain ”muutamia pieniä toisarvoisia muutoksia”.

Jos lempikirjoja ovat ne, joita on lukenut monta kertaa, pitää mainita Tove Janssonin Kesäkirja (1973), Michel del Castillon Julisteiden liimaaja (1961) ja Albert Camus'n Sivullinen (1960).

On myös sittenkunonaikaa -kirjoja, jotka haluaisin lukea uudelleen: Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla (1959-62, 1527 sivua), J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta (1973-75, 1868 sivua), Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia (2002-05, 1535 sivua), Jari Järvelän trilogia Veden paino, Pieni Taivas ja Kansallismaisema (2001-06, 1341 sivua).

Aika usein lempikirjani on se, mitä olen parhaillaan lukemassa. Juuri nyt se on Mikko Lahtisen Kirjastojen maa (2010). Filosofi Lahtinen, Kirjastojen mies on kolunnut matkoillaan pitkin Suomea 250 kirjastoa. Vaikka kirjastotalojen interiörit ja kulmakuntien kulttuurihenkilöt menevät mielessäni sekaisin, on ilahduttavaa, miten valtavalla innolla Kirjastojen mies suhtautuu hankkeeseensa ja ylistää kirjastolaitostamme, maailman parasta.

Maahanmuuttaja, muukalainen, toinen

Venäläinen Oleg värjöttelee talven lauttasaarelaisessa siirtolapuutarhamökissä, sillä hänellä ei ole passia ja hän haluaa tulla suomalaiseksi. Kuala Lumpurista kotoisin oleva Susheela valmistaa kotoisia ruokia salaa, sillä hän haluaa sulautua valtaväestöön Englannissa.

Oleg seikkailee kylmässä Helsingissä Mikko Viljasen kirjassa Maan paino (2009), Susheela Helen Walshin kirjassa Englantilainen tragedia (2009).

Maahanmuuttajat ovat aihe, josta riittää lukupiirille ammennettavaa vaikka koko kaudeksi. Vilhelm Mobergin klassikko Maastamuuttajat (4 osaa, julkaistu Ruotsissa 1949-59) kertoo ruotsalaisista maanviljelijöistä uudisasukkaina Minnesotassa 1800-luvun puolivälissä. 70-luvulla tehdystä elokuvasta monet muistavat Liv Ullmanin äidin roolissa.

Jos maastamuuttajat tuntuu liian suurelta palalta (suomennos 7 nidettä, lähes 2500 s), Sven Delblancin tetralogiaan kuuluva Kaanaan maassa (suom. 1986) kuvaa kirjailijan oman sukutarinaan liittyen ruotsalaisten koettelemuksista Kanadassa.

Säröä aiheen juhlalliseen vakavuuteen tuo samana vuonna ilmestynyt Antti Tuurin romaani Ameriikan raitti, joka vie Amerikkaan suomalaisten yrittäjien mukana 1970-80-luvuilla. Komediaksi luokittuvassa elokuvaversiossa pääosia esittivät Kari Sorvali ja Mari Rantasila.

Muistuupa mieleen vielä ruotsinsuomalaisen Antti Jalavan aikoinaan paljon ylistetty Asfalttikukka (alkuteos 1980), jonka Pentti Saarikoski suomensi. Ruotsissa kirjaa kehuttiin ensimmäiseksi tasokkaaksi siirtolaiskuvaukseksi ja Suomessa se sai Kalevi Jäntin palkinnon.

Jalavan kirjan kanssa voisi lukea Susanna Alakosken Sikalat (2007)ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ( 2010). Vaikka kysymys on selviytymistarinoista, viinan riepottamien suomalaissiirtolaisten ponnistelu kohti parempaa elämää on raadollista luettavaa.

Niinpä tarttuminen Jari Järvelän uusimpaan kirjaan tuo ainakin hetkeksi helpotusta. Zombie (2010) peilaa meille itseämme armottomalla satiirilla Suomeen ”karkotetun” italialaisen jalkapallotoimittajan silmin, ja ihan pakko on nauraa, vaikka kovin hilpeältä ei tunnu kuulua kansaan, jonka ”ihmisillä oli arkun seinät ympärillään”.

Anja Snellmanin Parvekejumalat (2010) jatkaa teemaa tuomalla mukaan nuoren somalitytön näkökulman. Muukalaistalossa asuva Anis on kasvanut suomalaiseksi, hänen haaveisiinsa kuuluvat leffat, bileet, farkut, huulipuna ja eräs tietty poika. Mutta somali-isä on eri mieltä.

Ohjaaja etsii lukupiiriä

Muutin paikkakuntaa ja menetin rakkaan lukupiirini. Kotkan opiston Sieppari kirjahyllyssä taisteli koko toiminta-aikansa kansalaisopistojen minimisäännösten kanssa, mutta oli sitäkin intomielisempi kirjallisuuden harrastuksessa. Nyt Siepparit ovat jääneet ilman ohjaajaa ja/tai liian vähälukuisiksi ja minä vaille lukupiiriä.

Aino Kallaksen Suden morsian on hieno pieni kirja ja jäi mieleen, koska juuri sillä kerralla meistä tehtiin juttu Kymen Sanomiin. Kjell Westön vierailu kaupungissa syvensi kokemusta Missä kuljimme kerran -romaanista.

Paolo Coelhon Pyhiinvaellus otettiin mukaan, koska useimmat olivat pitäneet Alkemistista. Mutta voi, ankaran pohdinnan jälkeen eräs ryhmän jäsen puuskahti pettyneenä: ”Miksi me oikein otettiin tämä kirja?”

Otettiin myös maailmanluokan bestseller, Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Kaikki pitivät siitä ja nauttivat lukemisesta. Mutta muutaman viikon kuluttua oli vaikea muistaa siitä mitään. Kuka sitä muistaa nytkään?

Olisiko ollut Bo Carpelanin Lapsuus, mikä sai meidät suorastaan kikattamaan, kun eräs jäsen kuvaili lapsuusaikojensa naisten alusvaatepukeutumista. Muutoin pidimme kirjaa hyvin runollisena – tekstistä voisi ottaa mistä tahansa muutaman lauseen ja siinä olisi runo!

Viime lukuvuoden aikana pyrimme matkaamaan maailman ympäri ja tutustumaan eri maanosien elämään kirjojen avulla: Elizabeth Goudge (Uusi Seelanti), Tahar Ben Jelloun (Marokko), Einar Már Gudmudsson (Islanti), Clarice Lispector (Brasilia), Laura Esquivel (Meksiko), Gao Xingjian (Kiina), Puhu, Maria! (Venäjä), J.M.G. Le Clézio (Nigeria), Alice Munro (Kanada).

Viimeiseksi yhteiseksi lukukokemukseksi jäi Joel Haahtelan Katoamispiste, joka kotkalaisen kirjailijan Raija Siekkisen elämää käsittelevänä sopiikin hyvin loppuun.

Hyvästi kirjasiepparit, uudet lukukokemukset odottavat teitä toisissa lukupiireissä, ja toivottavasti minua myös!

Muumikesä

Minulla on ollut muumikesä. Toukokuun viimeisellä viikolla johdattelin englantilais-kanadalaista patikkaryhmääni Seitsemisen kansallispuistossa ja Turun saaristossa. Välietappina oli Tampere, jossa käytiin Muumimuseossa.

Muumikaupasta lähti lukuisia englanninkielisiä muumikirjoja ystävieni mukaan. Itse annoin heille Suomen tuliaisiksi muumimukit. Mukien luovutustilaisuudessa huomasin pitäväni puhetta Muumipeikon, Myyn, Nuuskamuikkusen, Nipsun ja Haisulin kunniaksi. Voi sanoa, että Muumit tekivät täydellisen valloituksen.

Aika kesäkuusta elokuun lopulle kului piirretyn muumisarjan parissa kaverina 1½-vuotias lapsenlapsi. ”Paa-paappa-paappa” ja ”hei muumit” tarttui korvaan tunnareista. Hurrattiin kun Hemuli löysi aivan uuden kasvin. Uskomatonta, miten monta kertaa jaksaa katsoa saman jakson, aikuinenkin.

Cicero on tiettävästi lausunut aforismin: ”Jos omistat puutarhan ja kirjakokoelman, sinulta ei puutu mitään.” Onneksi Nuuskamuikkunen pelastaa meidät, joilla ei ole puutarhaa. Jukka Laajarinne kirjoittaa Nuuskamuikkusen vaeltajafilosofiasta erinomaisessa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena 2009) ”Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman.”

Laajarinne kirjoittaa myös Nuuskamuikkusen ja muiden ötököiden – me kaikki olemme ötököitä – suhteesta toisiin ötököihin, vapauteen, huolehtimiseen, maailman jakamiseen ja yksin oloon. Muumien ja filosofien, Kierkegaardin, Heideggerin ja Sartren, avulla kirja selittää kysymystä ”Kuka minä oikeastaan olen?”

Kun syksyn pimeät illat ja sateiset sunnuntait tulevat, asetun sohvalle Muumikirjojen kanssa ja luen koko pinon uudelleen.

Kirjasta näytelmäksi

Pyynikin kesäteatterissa esitetty Häräntappoase sai kaivamaan Anna-Leena Härkösen kirjan esiin uudelleen. Allun ajatusmaailma puree edelleen niin kuin 80-luvulla.

Kirjasta tehty elokuva tai näytelmä on aina arvaamaton kokemus kirjan lukeneelle. Käsikirjoittajan, dramaturgin ja ohjaajan mielikuvat ja näkemykset tekstistä osuvat harvoin aivan samaan kuin omat.

Keväällä näin Kotkassa Toivo Pekkasen romaaniin Jumalan myllyt tehdyn näytelmän Maailma alkaa vasta. Näytelmä on yli kolmituntinen ja siinä on suuria yhteiskunnallisia teemoja ja paljon henkilöitä. Iso annos kerralla nielaistavaksi. Kesällä sitten luin 500-sivuisen kirjan, ja näytelmä alkoi elää mielessä aivan eri tavalla.

Viime viikolla näin näytelmän uudelleen Tampereen teatterikesässä ja kirja heräsi eloon. Tunnistin Pekkasen tekstiä repliikeissä ja ymmärsin paremmin dramaturgin ja ohjaajan ratkaisuja.

Tietenkään ei voi olla niin, että jos näytelmä perustuu kirjaan, olisi kirja aina luettava jotain ymmärtääkseen. Mutta kirjan lukeminen antaa näytelmälle lisää taustaa ja lukukokemus on jo itsessään ilo.

Syksyn ensi-iltoja selaillessani huomasin, että uudemmista kotimaisista kirjoista saavat näyttämöversion ainakin Kari Hotakaisen Huolimattomat (Tampere) ja Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjängältä (Lahti). Jälkimmäisestähän on olemassa aivan mainio elokuvakin, joten siitä vaan vertailemaan.

Arktiksen armoilla

Kuumin kesä 80 vuoteen, pitäisi varmaan kirjoittaa kesäkirjoista. Nuoruuden helteistä muistan muutaman, enemmän tai vähemmän sattumalta käteen osuneen kirjan.

Joskus oppikouluikäisenä 60-luvun loppuvuosina meillä oli omakotitalon parvekkeella patja ja pari vanhaa puuvillatäkkiä. Siellä loikoiltiin lukemassa. Muistan, että luin jotain Alistair MacLeanin jännäriä ajankuluksi. Kyseessä oli ehkä Kun kello lyö tai Kotkat kuuntelevat. Parveke oli varjon puolella ja lukeminen kesti kauan.

Toisena lukiokesänä kaipasin ilmeisesti avantgardistisia haasteita, koska tahkosin läpi Markku Lahtelan kirjaa Se. Lukeminen tapahtui aurinkoa ottaessa kuumalla kalliolla. Männyt tuoksuivat ja heinäsirkat sirittivät kovaäänisesti. En usko, että ymmärsin kirjasta paljoakaan, mutta siitä huolimatta olen jotenkin merkillisesti laskenut sen lukemisen itselleni plussaksi.

Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen 70-luvun puolivälissä olin työssä kesäsiirtolassa. Työpäivät olivat pitkiä eikä aikaa lukemiseen oikeastaan ollut. Iltaisin, kun kävin nukkumaan joskus yhdentoista tienoilla, luin huoneeni kaapista löytynyttä romaania. Se kertoi jäätikölle tehdystä tutkimusretkestä, ja tuntui sopivan kuumien kesäpäivien päätteeksi. Siirtolatyö kesti 6-7 viikkoa ja muistaakseni löytöretki saatiin päätökseen tuossa ajassa.

Olen vuosikymmeniä uskonut, että kirjan nimi oli Arktisen armoilla, mutta googlaus paljasti oikeaksi nimeksi Arktiksen armoilla (Kein Winter für Wölfe). Saksalainen nuortenkirjailija Kurt Lütgen sai siitä Saksan nuortenkirjallisuuspalkinnon v. 1956 ja se suomennettiinkin heti seuraavana vuonna.

Nopeasti, hitaasti ja tavaamalla

Dekkareita lukiessa on usein niin kiire saada selville, mitä tapahtuu seuraavaksi, että tekstiin ei juuri kiinnitä huomiota. Järvenpääläisen Timo Sandbergin Dobermanni (Karisto 2010) sijoittuu ammattiyhdistysten maailmaan ja komisario Heittolan tutkimukset soljuvat vauhdilla, niin kuin tv-sarjaa katselisi. Mitä muuta voisi sanoa kuin että teksti vei mukanaan.

Oikea downshifterien, siis hidasta elämää kaipaavien, kirja on Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri (Otava 2009). Vaikka tapahtumat on konkreettisesti sijoitettu pieneen kylään, on toimii koko romaani enemmän abstraktilla tasolla.

Yksittäisiä lauseita jää tavan takaa pohtimaan ja lukemaan uudelleen: ”- - elämisen pakkoa ei hetkeen muista jos on muutakin tekemistä”(s. 14), ”- - murheet eivät ole vastavuoroisia kuten kylässäkäynti” (s.149) ”- - kohokohta on ohi, mutta yleisö ei malta hajaantua”(s.143).

Carlsonin alle 200-sivuista kirjaa olen lukenut pieninä annoksina jo monta viikkoa, eikä se ole vieläkään lopussa.

Hitaampaa kuin hidas on täydellinen pysähdys. Niitä tuli monta, kun tartuin Henriikka Tavin juuri ilmestyneeseen runoteokseen Sanakirja (poEsia 2010). Sen maailmanselitys singauttaa lukijan yhdeksi ehkä mahdolliseksi vaihtoehdoksi sanakirjaan. Tai sitten ei.

or, ora, hora / 1. ilmaisee vaihtoehtoisuutta / taipumaton]/ 2. vahva piikki 3. tunti (ajan / yksikkö). Aika (tehdä jotain): hetki
(s. 49)

Ensimmäisellä lukukerralla ajattelin, ettei tällaista voi lukea sanan varsinaisessa merkityksessä. Toisella kerralla olin huomaavinani järjestystä kaaoksessa: ”f./ 1. naisellisesti/ 2. voimakkaasti” (s. 23). Kolmas kerta on tarpeen ennen kuin voin kirjoittaa kirjasta arvion.

”olista/ olisen ; oliset ; olisee/ olisette - - - olistataan ;/ olistatataat ;/ jne. - - ” (s. 48)

Vanhan kirjallisuuden päivät 2.-3.7. Sastamalassa

Teemalla Lyriikka lentoon! voi kuluvan viikon lopulla kuulla runoja ja puhetta runoista. Runoilijoita on paikalla ainakin Claes Anderson, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Ilpo Tiihonen. Panu Rajala puhuu Aila Meriluodosta. Taru Nyman ja Ahti Paunu laulavat Kaj Chydenniuksen lauluiksi säveltämiä suomalaisia runoja. Koko ohjelma www.vanhankirjallisuudenpaivat.com

Tuolla suuressa maailmassa

Puistojumpassa ohjaaja sanoi, että meillä oli lämmittelyssä samat kuviot kuin jumppaajilla ”tuolla suuressa maailmassa”. Kyseessä oli z-kirjaimella alkava vuoden hittituote.

Tuolla suuressa maailmassa omien tosin rajallisten havaintojeni mukaan ihmiset lukevat bussissa, maanalaisessa, junassa, missä vain julkisessa kulkuneuvossa. Anya Ulinichin Petropolis ei mielestäni edistynyt tarpeeksi nopeasti, joten aloin lukea sitä myös bussimatkoilla. En saanut aikaan suurta bussissalukuboomia, enimmäkseen ihmiset vain istuivat ja tuijottivat ulos tai näppäilivät kännyköitään niin kuin ennenkin.

Mutta matkat sujuivat mukavasti ja kirja edistyi. Saša Goldberg jätti Asbesti 2:n taakseen ja päätyi New Yorkiin. Kuvaamalla Sašan hämmentäviä vaiheita venäläisestä ostomorsiamesta amerikkalaiseksi fengshui-siivoojaksi Ulinich saa tilaisuuden näyttää sekä neukkujärjestelmän että kaikkien mahdollisuuksien vapaan Amerikan huvittavimmat (itkettävimmät) heikkoudet. Erityisen kiinnostavaa on, millä ominaisuuksilla Saša pärjää suuressa maailmassa. Mainio kirja lukupiireille!

Elämää kirjoissa

Kun lukupiirit ovat kesätauolla eikä arvosteltavia kirjojakaan ole, voi sukeltaa lukematta jääneiden pinoon. Huolimatta kirjailija David Shieldsin antamasta tuomiosta olen jo neljännessä fiktioon ja juonikertomukseen tukeutuvassa romaanissa. Shieldsin mukaan hyvän kirjallisuuden pitäisi tavoitella ei-fiktion vyöhykettä, joka sijoittuu fiktionja faktan väliin (HS 16.5.2010).

Aloitin nykytodellisuuden hahmottamisen (vaikka siis se ei Shieldsin mukaan ole mahdollista romaanin avulla) Donna Tarttin 90-luvun alussa ilmestyneellä romaanilla Jumalat juhlivat öisin. Yliopisto-opiskelijoiden maailmaan sijoittuva murhakertomus vaikutti erityisesti päähenkilön sivullisuuden kuvauksella. Kirjan juoni on jännittävä, henkilöt omituisia ja ohessa piirtyy osuvaa ajankuvaa amerikkalaisista.

Toiseksi luin Kazuo Ishigurun kauniin ja surullisen tulevaisuuden kuvan Ole luonani aina – ja päätin lukea kaikki Ishigurut. Jatkokseen se sai Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Sympaattinen, vanheneva päähenkilö Leo päätyy yhä yksinäisempään elämään keskellä New Yorkia. Alussa oli kaikki, lopussa vain muistot (välissä fiktiivinen juonikertomus).

Nyt olen jo neljännessä romaanissa. Anya Ulinichin Petropolis on jo kirvoittanut naurunpyrskähdyksiä. Neuvostosiperian Asbesti 2-nimisessä kaupungissa nuoruuttaan elävän Saša Goldbegin kehityskertomuksessa yhdistyy hurja huumori ja ankea todellisuus. Odotan innolla Sašan kohtalon käänteitä (juuri nyt hän on ihastunut kaatopaikalla asuvaan lyöpperiin nimeltä Aleksei, ja sehän ei voi jatkua).

P.S. Runouden selitys

Nimen Ulinichin romaanille on antanut Osip Mandelstamin runo Petropolis. Sasan isä Viktor ei halua lukea runoja, koska ”Runot alkoivat aina tylsinä kuin lukitut ovet, muuttuivat sitten ammottaviksi ansoiksi ja imaisivat hänet lopulta vastentahtoisesti keskelle huimaavia tulkintoja.”
Runojen välttely on siis itsesuojelua liialta ajattelulta.

Nykyruno elää!

Olin ihan konkreettisessa lukupiirissä. Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särössä vaikuttavat runoilijat roudasivat itsensä Kotkaan ja lukivat runojaan kultturellista luonteestaan tunnetussa Ravintola Albertissa. Suurin osa yleisöstä istui kuuntelemassa koko illan. Rentoon tunnelmaan tupsahti myös jokunen, joka ei tiennyt mistä oli kysymys ja näin satunnainenkin kävijä sai pienen runoannoksen juomansa ohella.

Paikalla olivat runoilijat Markku Aalto, Veera Antsalo, Riikka Heinonen, Marjo Heiskanen, Tuukka Hämäläinen, Tuomas Kerätär, Mark Mallon, Anne Mölsä, Ulla Ora, Teppo Paulasto ja Juha Rautio. Aalto, Mallon ja Hämäläinen ovat julkaisseet tänä vuonna runokirjan kukin, Juha Rautiolta tuli runokirja ja Marjo Heiskaselta romaani viime vuonna. Muitten tekstejä löytyy mm. Särö-lehdistä, joita voi kysellä kirjastoista ja Särön toimituksesta http://sarolehti.wordpress.com.

Moderni runous on niin vaikeaa, ei sitä voi ymmärtää. Näin kuulee usein sanottavan lukupiirissä, kun mietitään luettavia kirjoja. Itse sanon yleensä, ettei sitä tarvitse ymmärtää – siinä merkityksessä, minkä me annamme ymmärtämiselle. Jos ymmärtäminen määritellään jonkinlaiseksi loogiseksi kokonaiskuvaksi tai loppupäätelmäksi, ei nykyrunoa ehkä voikaan ymmärtää. Kysymyksessä on avoimien lauseiden ja ilmaan jäävien ajatusten sietämisen vaikeus. Kun pääsee sen yli, nykyruno avautuu loputtomien mahdollisuuksien kenttänä, avaruutena, missä ajatukset kelluvat niin kuin isoäiti Italo Calvinon kirjassa Kosmokomiikkaa.

Eikö ajatus ole usein keskeneräinen, katkelma? Se voi odottaa jatkoa, mutta aina sitä ei tule – silti ajatus vaikuttaa. Runo voi minusta toimia samalla tavalla. Kickseiksi riittää, jos löydän runosta yhdenkin säkeen, joka toimii omassa ajatusmaailmassani.

Säe jatkaa elämäänsä ajatuksissani silloin, kun sitä voi pohtia moneen kertaan ja suuntaan, ja silti jää vielä jokin selittämätön elementti, kuten ”silmien havaitseman pimeän tarkoitus/on rikkoa kuoleman ylivaltaa maan päällä”(Mark Mallon: Aregemia. Tammi 2010). Työkaveri avasi uuden runokirjan ja löysi heti alusta häntä liikuttavan säkeen ”Veden äärellä seisoo nainen/ joka siirtää vuoria”. (Tuukka Hämäläinen: Moottorit. Ntamo 2010)

Markku Aalto kertoi, että hän luki joku vuosi sitten kaikki mahdolliset runokirjat ja yritti ymmärtää isolla yyllä. Sitten hän ajatteli, että so what ja tuloksena syntyi nuoren miehen tarina: hilpeää itseivaa, piikkejä runoilijan persuksiin ja vähän muidenkin. Runoja, joita ymmärtää ihan väkisinkin. ”Villi nuoruuteni, kestihän se/ puoli vuotta kaikkiaan./ Mutta kymmenen vuoden synnit,/ ei sillä pikakelauksella/ ehtinyt pysähtyä häpeämään.” (Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn. Idiootti 2010) Kuulemma runoja lukemattomat sukulaisetkin tarttuivat tähän kirjaan.

Kesän tullessa runous kömpii esiin monella paikkakunnalla: heinäkuussa runoteatteria Kajaanin runoviikolla, Lyriikka lentoon -teemalla Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa, luontoa Uuden kirjan päivillä Orivedellä.

Näitä ennen iskee runon kimppuun Tampereen Runokaupunki kesäkuun alussa. Runoon voi törmätä kirjastossa, bussissa, puistossa ja jopa kadulla kulkiessa, päivällä ja yöllä. Laskujeni mukaan ohjelmassa mainitaan yli 30 runoilijaa. Tulee kiire, jos aikoo tutustua kaikkiin etukäteen! Ohjelma osoitteessa http://www.runokaupunki.fi

”Lallallei, se ei ole olemassa”

Lapsena olin aivan varma, että Tammen kultaisten kirjojen Nalle ja minä kertoi minusta ja Puhpa-nimisestä nallestani, jonka äiti oli tuonut Haminan markkinoilta. Narukiikku oli meidän pihalla, ja portailta syömään huuteli meidän äiti. Se, että meillä ei ollut kylpyammetta, missä tyttö kylpi, ei haitannut asiaa.

Eräs lukupiiriläiseni kertoi, että hän puolestaan vaati usein äitiään lukemaan "sitä kirjaa, missä soi se musiikki". Tietyllä sivulla, tietyssä kohtaa tarinaa hän kuuli aivan selvästi kauniin klassisen sävelmän. Turhaan äiti väitti, ettei kirjassa voinut olla musiikkia.

Kaunokirjallisuus luo loputtomasti erilaisia maailman selityksiä. Ivan Puopolo kyseli Stradassa (26.2.) Monika Fagerholmilta, mikä juttu Amerikkalaisessa tytössä ja Säihkenäyttämössä oikein on, kun ne koukuttavat lukijan. Jutustellessaan mekkokokoelmansa äärellä Fagerholm tuli määritelleeksi koko kaunokirjallisuuden merkityksen.

"Ihanaa taiteessa, kirjallisuudessa on, että se avartaa maailmaa, avaa meille maailmaa. Mitä tapahtuu siellä? - Lallallei, se ei ole olemassa. Ja jotenkin silloin tuntuu, että tapahtuu jotakin myös meidän elämälle." Koska se ei ole totta, se voisi olla totta.

Pohtiessaan omaa kirjoittamistaan Fagerholm ohjeisti myös muita kirjoittajia: "Pitää kirjoittaa sellaisista asioista, mitkä polttaa itselle. Myöskin vaikeista asioista. Käyttää kirjoittaessa paljon myöskin negatiivia tunteita, esimerkiksi vihaa, häpeää ja pistää se kirjoitukseen."

Siis se vanha juttu, että kirjassa yksityisestä tulee yleinen. "Nää voi olla mun henkilökohtaiset jutut, mun henkilökohtaiset maisemat, jotka tavallaan fiktiona tulee siihen (kirjaan). Must tuntuu, että se mikä on mun pohja tässä (osoittaa rintaansa), on pohja myös toisessa. Sillä tavalla musta tuntuu, että mun kirjat voi puhua."

Mihin kaikki luettu teksti menee? Jonnekin kestomuistin määrittelemättömään varastoon. Saako ajatuksen kiinni, jos sitä myöhemmin hakee? Ehkä ei. Toinen lukupiiriläinen mietti huolestuneena, että kirjat menevät hänen päässään sekaisin. Ehkä tarinat alkavat aikuisellakin elää omaa elämäänsä, joihinkin liittyy musiikkia, toiset alkavat vaikuttaa tosiaan itse eletyiltä. Päässä kirjat eivät pysy kansien välissä niin kuin kirjahyllyssä. Mutta joskus jostain muistin kätköistä nousee koko tarinavaraston läpi suodattunut villi ajatus, kirkas hetki, jonka takia kaikkien kirjojen lukeminen on kannattanut.

Joel Haahtelen faktan ja fiktion rajalla liikkuvassa romaanissa Katoamispiste Raija Siekkisen elämänvaiheita selvittelevä päähenkilö antaa kirjalle mission. Kirja on vaeltaja, jonka reitti on näennäisen satunnainen, mutta jokainen pysähdys täynnä merkityksiä:

"Mietin miten kirjat katosivat maailmaan, kulkeutuivat paikkoihin, kuinka epäjärjestys lisääntyi, ja miten vuosikausia nukkunut kirja sai yllättäen uuden elämän kun joku satunnainen selailija löysi uuden lauseen, joka ei jättänyt rauhaan. Ja silloin maailman saattoi nähdä toisella tavoin; niin kuin lause olisi alun pitäenkin kirjoitettu vain tuota hetkeä varten." (s. 63)

Lukupiirit.fi sivuston bloginpitäjänä aloittaa Soili Hämäläinen.