”Lallallei, se ei ole olemassa”

Lapsena olin aivan varma, että Tammen kultaisten kirjojen Nalle ja minä kertoi minusta ja Puhpa-nimisestä nallestani, jonka äiti oli tuonut Haminan markkinoilta. Narukiikku oli meidän pihalla, ja portailta syömään huuteli meidän äiti. Se, että meillä ei ollut kylpyammetta, missä tyttö kylpi, ei haitannut asiaa.

Eräs lukupiiriläiseni kertoi, että hän puolestaan vaati usein äitiään lukemaan "sitä kirjaa, missä soi se musiikki". Tietyllä sivulla, tietyssä kohtaa tarinaa hän kuuli aivan selvästi kauniin klassisen sävelmän. Turhaan äiti väitti, ettei kirjassa voinut olla musiikkia.

Kaunokirjallisuus luo loputtomasti erilaisia maailman selityksiä. Ivan Puopolo kyseli Stradassa (26.2.) Monika Fagerholmilta, mikä juttu Amerikkalaisessa tytössä ja Säihkenäyttämössä oikein on, kun ne koukuttavat lukijan. Jutustellessaan mekkokokoelmansa äärellä Fagerholm tuli määritelleeksi koko kaunokirjallisuuden merkityksen.

"Ihanaa taiteessa, kirjallisuudessa on, että se avartaa maailmaa, avaa meille maailmaa. Mitä tapahtuu siellä? - Lallallei, se ei ole olemassa. Ja jotenkin silloin tuntuu, että tapahtuu jotakin myös meidän elämälle." Koska se ei ole totta, se voisi olla totta.

Pohtiessaan omaa kirjoittamistaan Fagerholm ohjeisti myös muita kirjoittajia: "Pitää kirjoittaa sellaisista asioista, mitkä polttaa itselle. Myöskin vaikeista asioista. Käyttää kirjoittaessa paljon myöskin negatiivia tunteita, esimerkiksi vihaa, häpeää ja pistää se kirjoitukseen."

Siis se vanha juttu, että kirjassa yksityisestä tulee yleinen. "Nää voi olla mun henkilökohtaiset jutut, mun henkilökohtaiset maisemat, jotka tavallaan fiktiona tulee siihen (kirjaan). Must tuntuu, että se mikä on mun pohja tässä (osoittaa rintaansa), on pohja myös toisessa. Sillä tavalla musta tuntuu, että mun kirjat voi puhua."

Mihin kaikki luettu teksti menee? Jonnekin kestomuistin määrittelemättömään varastoon. Saako ajatuksen kiinni, jos sitä myöhemmin hakee? Ehkä ei. Toinen lukupiiriläinen mietti huolestuneena, että kirjat menevät hänen päässään sekaisin. Ehkä tarinat alkavat aikuisellakin elää omaa elämäänsä, joihinkin liittyy musiikkia, toiset alkavat vaikuttaa tosiaan itse eletyiltä. Päässä kirjat eivät pysy kansien välissä niin kuin kirjahyllyssä. Mutta joskus jostain muistin kätköistä nousee koko tarinavaraston läpi suodattunut villi ajatus, kirkas hetki, jonka takia kaikkien kirjojen lukeminen on kannattanut.

Joel Haahtelen faktan ja fiktion rajalla liikkuvassa romaanissa Katoamispiste Raija Siekkisen elämänvaiheita selvittelevä päähenkilö antaa kirjalle mission. Kirja on vaeltaja, jonka reitti on näennäisen satunnainen, mutta jokainen pysähdys täynnä merkityksiä:

"Mietin miten kirjat katosivat maailmaan, kulkeutuivat paikkoihin, kuinka epäjärjestys lisääntyi, ja miten vuosikausia nukkunut kirja sai yllättäen uuden elämän kun joku satunnainen selailija löysi uuden lauseen, joka ei jättänyt rauhaan. Ja silloin maailman saattoi nähdä toisella tavoin; niin kuin lause olisi alun pitäenkin kirjoitettu vain tuota hetkeä varten." (s. 63)