Elämää kirjoissa

Kun lukupiirit ovat kesätauolla eikä arvosteltavia kirjojakaan ole, voi sukeltaa lukematta jääneiden pinoon. Huolimatta kirjailija David Shieldsin antamasta tuomiosta olen jo neljännessä fiktioon ja juonikertomukseen tukeutuvassa romaanissa. Shieldsin mukaan hyvän kirjallisuuden pitäisi tavoitella ei-fiktion vyöhykettä, joka sijoittuu fiktionja faktan väliin (HS 16.5.2010).

Aloitin nykytodellisuuden hahmottamisen (vaikka siis se ei Shieldsin mukaan ole mahdollista romaanin avulla) Donna Tarttin 90-luvun alussa ilmestyneellä romaanilla Jumalat juhlivat öisin. Yliopisto-opiskelijoiden maailmaan sijoittuva murhakertomus vaikutti erityisesti päähenkilön sivullisuuden kuvauksella. Kirjan juoni on jännittävä, henkilöt omituisia ja ohessa piirtyy osuvaa ajankuvaa amerikkalaisista.

Toiseksi luin Kazuo Ishigurun kauniin ja surullisen tulevaisuuden kuvan Ole luonani aina – ja päätin lukea kaikki Ishigurut. Jatkokseen se sai Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Sympaattinen, vanheneva päähenkilö Leo päätyy yhä yksinäisempään elämään keskellä New Yorkia. Alussa oli kaikki, lopussa vain muistot (välissä fiktiivinen juonikertomus).

Nyt olen jo neljännessä romaanissa. Anya Ulinichin Petropolis on jo kirvoittanut naurunpyrskähdyksiä. Neuvostosiperian Asbesti 2-nimisessä kaupungissa nuoruuttaan elävän Saša Goldbegin kehityskertomuksessa yhdistyy hurja huumori ja ankea todellisuus. Odotan innolla Sašan kohtalon käänteitä (juuri nyt hän on ihastunut kaatopaikalla asuvaan lyöpperiin nimeltä Aleksei, ja sehän ei voi jatkua).

P.S. Runouden selitys

Nimen Ulinichin romaanille on antanut Osip Mandelstamin runo Petropolis. Sasan isä Viktor ei halua lukea runoja, koska ”Runot alkoivat aina tylsinä kuin lukitut ovet, muuttuivat sitten ammottaviksi ansoiksi ja imaisivat hänet lopulta vastentahtoisesti keskelle huimaavia tulkintoja.”
Runojen välttely on siis itsesuojelua liialta ajattelulta.