Muumikesä

Minulla on ollut muumikesä. Toukokuun viimeisellä viikolla johdattelin englantilais-kanadalaista patikkaryhmääni Seitsemisen kansallispuistossa ja Turun saaristossa. Välietappina oli Tampere, jossa käytiin Muumimuseossa.

Muumikaupasta lähti lukuisia englanninkielisiä muumikirjoja ystävieni mukaan. Itse annoin heille Suomen tuliaisiksi muumimukit. Mukien luovutustilaisuudessa huomasin pitäväni puhetta Muumipeikon, Myyn, Nuuskamuikkusen, Nipsun ja Haisulin kunniaksi. Voi sanoa, että Muumit tekivät täydellisen valloituksen.

Aika kesäkuusta elokuun lopulle kului piirretyn muumisarjan parissa kaverina 1½-vuotias lapsenlapsi. ”Paa-paappa-paappa” ja ”hei muumit” tarttui korvaan tunnareista. Hurrattiin kun Hemuli löysi aivan uuden kasvin. Uskomatonta, miten monta kertaa jaksaa katsoa saman jakson, aikuinenkin.

Cicero on tiettävästi lausunut aforismin: ”Jos omistat puutarhan ja kirjakokoelman, sinulta ei puutu mitään.” Onneksi Nuuskamuikkunen pelastaa meidät, joilla ei ole puutarhaa. Jukka Laajarinne kirjoittaa Nuuskamuikkusen vaeltajafilosofiasta erinomaisessa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena 2009) ”Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman.”

Laajarinne kirjoittaa myös Nuuskamuikkusen ja muiden ötököiden – me kaikki olemme ötököitä – suhteesta toisiin ötököihin, vapauteen, huolehtimiseen, maailman jakamiseen ja yksin oloon. Muumien ja filosofien, Kierkegaardin, Heideggerin ja Sartren, avulla kirja selittää kysymystä ”Kuka minä oikeastaan olen?”

Kun syksyn pimeät illat ja sateiset sunnuntait tulevat, asetun sohvalle Muumikirjojen kanssa ja luen koko pinon uudelleen.

Kirjasta näytelmäksi

Pyynikin kesäteatterissa esitetty Häräntappoase sai kaivamaan Anna-Leena Härkösen kirjan esiin uudelleen. Allun ajatusmaailma puree edelleen niin kuin 80-luvulla.

Kirjasta tehty elokuva tai näytelmä on aina arvaamaton kokemus kirjan lukeneelle. Käsikirjoittajan, dramaturgin ja ohjaajan mielikuvat ja näkemykset tekstistä osuvat harvoin aivan samaan kuin omat.

Keväällä näin Kotkassa Toivo Pekkasen romaaniin Jumalan myllyt tehdyn näytelmän Maailma alkaa vasta. Näytelmä on yli kolmituntinen ja siinä on suuria yhteiskunnallisia teemoja ja paljon henkilöitä. Iso annos kerralla nielaistavaksi. Kesällä sitten luin 500-sivuisen kirjan, ja näytelmä alkoi elää mielessä aivan eri tavalla.

Viime viikolla näin näytelmän uudelleen Tampereen teatterikesässä ja kirja heräsi eloon. Tunnistin Pekkasen tekstiä repliikeissä ja ymmärsin paremmin dramaturgin ja ohjaajan ratkaisuja.

Tietenkään ei voi olla niin, että jos näytelmä perustuu kirjaan, olisi kirja aina luettava jotain ymmärtääkseen. Mutta kirjan lukeminen antaa näytelmälle lisää taustaa ja lukukokemus on jo itsessään ilo.

Syksyn ensi-iltoja selaillessani huomasin, että uudemmista kotimaisista kirjoista saavat näyttämöversion ainakin Kari Hotakaisen Huolimattomat (Tampere) ja Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjängältä (Lahti). Jälkimmäisestähän on olemassa aivan mainio elokuvakin, joten siitä vaan vertailemaan.